maanantai 1. helmikuuta 2016

Note to self - arvosta itseäsi.

Luku 1: Olen opettaja

Minä olen opettaja. Hallitsen kokonaisuuksia ja selviydyn alati muuttuvista tilanteista. Ohjaan ja kannustan suurta joukkoa päivittäin saavuttamaan oman parhaansa. Minä kehun, vaadin ja luotsaan. Minä rohkaisen, houkuttelen - käskenkin.

Käsissäni pitelen tuhansia lankoja, joiden toiset päät ovat kiinni oppilaiden motivaatiossa, solmussa huoltajien vaatimuksista ja kasassa työyhteisön paineen alla… Pitelen lujasti kiinni silloinkin, kun langat menevät sekaisin. Minulla on tähän ammattitaito ja kutsumus. Minä hoidan tämän kyllä!

Luku 2: Olen sitoutunut

Istun luokkahuoneessani yksin. On jo iltapäivä mutta minä tarkistan vielä vihkoja. Minä korjaan saneluita ja laitan tarroja. Minä kirjaan wilmaan pinkkiä, sinistä ja violetti.

Minä merkitsen tarkkaan ylös kasvatuskeskustelussa läpikäydyt asiat. “Miksi Sannilla on niin paha olla”, pohdin. Minä katson kelloa - se lähenee neljää. Jätän vastaamatta tänään viestiin, jossa huoltaja pyytää minua perustelemaan tablettien käyttöä opetuksessa. Siitä tulee kuulemma päänsärky. Viestin lopussa lukee: “Lähetetty iPadista". Minunkin päätäni särkee.

Luku 3: Olen kollega

Minä innostan ja kannustan muita. Olen utelias ja innokas oppimaan uutta joka päivä. Joustan, venyn ja paukun. Teen sen mielelläni. Minua ei haittaa, vaikka joudun muuttamaan lukujärjestystäni tai vaihtamaan ruokailuni päittäin jonkun muun kanssa. En valita, vaikka joudun tekemään vähän ylimääräistä, tai jos en tälläkään kertaa kuulunut niihin, joille riitti uusia kalusteita.

Olen pääasiassa aina positiivinen ja kohtelias. Ja jos en joskus olekaan, niin yritän muistaa pyytää sitä heti huomenna anteeksi.

Luku 4: Olen innovatiivinen

Innostun uusista tuulista ja seuraan pedagogisia julkaisuja. Heitän pulpetit pois, jos se on oppimisen kannalta hyväksi ja raahaan ne tietysti takaisin luokaan heti, kun se taas tulee muotiin. Pomputan oppilaitani palloilla ja kokeilen mindfulnessia tietysti. Pidän pedagogisia oppimiskävelyitä aina kun se on mahdollista ja vannon yksilöllisen oppimisen nimeen, aina silloin kun en vanno jonkin muun suuntauksen nimeen.

Annan oppikirjat pois ja tartun tabletteihin. Tai tartun oppikirjoihin, jos se onkin nyt retrosti cool? Teen yhteistyötä sinne sun tänne ja avaan oveni kenelle vaan! Minun toimintani on avointa. Tervetuloa arvioimaan.

Luku 5: Olen vapaata riistaa

Minä luen iltapäivälehdistä, kuinka minä en ole taaskaan välittänyt puuttua kiusaamiseen. Luen, etten antanut oppilaani käyttää tiettyä korua. Minä luen, että minun toimintaani on onneksi tutkittu ja minua on saatettu nuhdellakin. Onneksi minun puolestani annetaan lehtiin kommentteja.

Minä kuulen, että annan liian vähän positiivista palautetta oppilailleni, tai ainakin siltä wilmassa vaikuttaa. Kuulen myös, että TVT-taitoni ovat heikot. Minä kuulen, etten ole riittävän pätevä opettamaan yhteiskuntaoppia tai ruotsia alakoulussa, mutta muihin oppiaineisiin minä kelpaan - paitsi jos kysytään niiden asiantuntijoilta.

Minä saan tiedoksi, että olen uuden hankkeen koordinaattori ja että saan tehdä siihen liittyen toimintasuunnitelman, alkuraportin, väliarvioinnin ja loppukoosteen. Samaan aikaan saan tiedoksi myös sen, että olen osa perhetyötä ja minua odotetaan sosiaalitoimessa. Sitä ennen minä selvittelen kuitenkin rikosta lähikaupassa ja otan yhteyttä koulupoliisiin.

Saan palautetta, että minä en opeta tarpeeksi hyvin ja että olen liikaa pois töistä. Samaan aikaan saan tietää, ettei meidän koulussa olekaan sisäilmaongelmaa vaikka monet oireilevat. Minä kuulen, että syynä huonoon ilmanlaatuun ovatkin viherkasvit, verhot sekä matot. Minä vien ne pois.

Minä luen, etten halua tai osaa kehittää koulua kohti viihtyisämpää oppimisympäristöä. Minä tunnen huonoa omatuntoa, sillä käytän vieläkin pulpetteja. Pyydän uusia istuintyynyjä luokkaani mutta kuulen ettei ole rahaa. Minä tuon kananmunakennoja kaappiin varoiksi, jotta loppuvuodestakin vielä voisimme askarrella.

Luku 6: Olen arvokas


Minä haluan kehittyä joka päivä paremmaksi opettajaksi. Liityn ryhmiin ja opiskelen omalla ajallani. Uskon omaan ammattitaitooni ja yritän muistaa, että se riittää. Näen oppilaideni oppivan ja kehittyvän jatkuvasti. Saan heiltä parhaan palautteen työstäni. Näen heidän kasvoiltaan, että he viihtyvät koulussa. Ja minä tiedän, että he voivat hyvillä mielin olla ylpeitä itsestään! Minä kerron heille joka päivä, että he ovat taitavia ja autan heitä kehittymään niissä taidoissa, joissa he tukeani tarvitsevat. Minä arvostan heistä jokaista ja yritän muistaa arvostaa myös itseäni riittävästi.

Minä olen opettaja, mutta se on vain pieni osa minua. Olen lisäksi kokonainen ihminen ja minua joskus loukkaa se, ettei panostani muisteta tarpeeksi arvostaa.

lauantai 7. maaliskuuta 2015

Tervetuloa Timo!

Arviointi kehittää, mutta arvostelu loukkaa

Suomalainen koulutus ja koulutusjärjestelmä on maailmankuulu. Hyvä maineemme koulutusmaana perustuu peruskoulun menestykseen kansainvälisissä tutkimuksissa. Meitä arvostetaan siksi, että koulutusajattelumme perustuu hyvin erilaisiin periaatteisiin kuin maailmalla yleensä. Korostamme yhteistyötä, yksilöllisyyttä ja luottamusta kilpailun, standardien ja ulkoisen kontrollin sijaan. Opettajankoulutus on huippuluokkaa moniin maihin verrattuna ja opettajat ovat arvostettuja pedagogeja, jotka omaavat vahvan sisäisen motivaation kasvatus- ja opetustyöhön.

Kun sitten koulutuksemme huipulle noussut Saloviita arvioi suomalaista koulutusjärjestelmää ja opettajia, voisi olettaa tuon arvion olevan tietoihin ja kokemukseen perustuvaa syvällistä pohdintaa. Oletus osoittautui kuitenkin vääräksi, kun saimme lukea Saloviidan kirjoittelua Helsingin Sanomissa 4.3.2015. Arvioinnin sijaan Saloviita tyytyikin vain arvostelemaan. Sen hän teki tutkimustietoon nojaten sekä kokonaisella yhden päivän työkokemuksella 70-luvulta.

Saloviidan kirjoitus levisi myös opettajien keskuuteen, jossa kirjoituksen useat asiavirheet sekä loukkaava vihjailu opettajien ammattietiikkaan liittyen nostatti tunteita. Arvostelun sijaan Saloviita voisi kuitenkin kurkistaa ulos kuplastaan ja astua todellisuuteen.

Tervetuloa luokkiimme, joissa yleisen, tehostetun ja erityisen tuen oppilaat opiskelevat monipuolisin oppimismenetelmin tutkivasti ja oivaltaen. Tervetuloa näkemään oppimisen ilo ja ahdistus samassa tilassa. Tervetuloa henkilöstökokouksiimme, joissa kuulemme jälleen kerran kuntiemme taloustilanteista johtuvista säästötoimista. Tervetuloa suunnittelemaan opetusta ilman riittäviä resursseja. Tervetuloa työskentelemään sisäilmaongelmaisiin rakennuksiimme. Tervetuloa vastaamaan wilmaan ja selvittelemään kiusaamistilanteita. Tervetuloa kriisipalaveriin kuulemaan kuinka isä juo ja äiti lyö. Tervetuloa luomaan silti uskoa tuohonkin lapseen ja nostattamaan hänessä kiinnostus oppimiseen, vaikka muu elämä on sirpaleina. Tervetuloa kotiimme työpäivän jälkeen vastaamaan huoltajille, miksi emme enää vastaa ilta kahdeksalta puhelimeen. Tervetuloa Timo todellisuuteen.

Uskaltanen todeta suomalaisten opetusalan ammattilaisten puolesta, että me teemme kyllä parhaamme. Tässä todellisuuden puristuspaineessa olisi kannustavaa tietää, että valtakunnallisestikin vaikuttamaan pyrkivä kasvatusalan professori osaisi arvostaa työtamme ja ammattitaitoamme.

perjantai 6. maaliskuuta 2015

Suolataan suolataan?

- Opettajat eivät puutu koulukiusaamiseen!
- Opettajat eivät halua opettaa hankalia oppilaita!
- Opettajat eivät osaa käyttää nykyteknologiaa!
- Opettajat eivät välitä meidän Matista ja Maijasta!

Arvosteleminen on nykyaikamme vitsaus. Kukapa ei osaisi arvostella toista? Kukapa ei sitä tilaisuuden tullen tekisi? Arvostelun sijaan voisimme kuitenkin kurkistaa ulos kuplastamme ja katsoa sillan alle, jossa Lasol vaihtaa omistajaa, kurkistaa vihersmoothiemme takaa teho-osastolle, jossa päivän drinkki valuu tippapullosta ja havahtua viereisen asuinalueen todellisuuteen, jossa isä sammuu sohvalle ja äiti lyö lapsiaan. Näin kärjistää Maaret Kallio kirjoituksessaan (
http://www.hs.fi/blogi/lujastilempea/a1305933419995), mutta ajatus on kieltämättä täysin oikea.

Nykyajan ihminen on lajityypiltään itsekäs. Se on eräänlaisen evoluution tulos ja surullisinta siinä on, että sitä vastaan on välillä vaikeaa pyristellä. "Minä ja minun oikeudet", määrittelevät toimintaamme vahvemmin kuin empatia ja ymmärrys. "Minun velvollisuudet" -ajattelua on yhä vähemmän nähtävissä. 
Opettajat todistavat tätä työssään päivittäin. Kohtuuttomat vaatimukset huoltajien taholta ovat lisääntyneet ja oppilaiden empatiakykyä on etsittävä yhä useimmin kuten neulaa heinäsuovasta aikoinaan.

Syyttämisen sijaan voisimmekin muotoilla argumenttimme uudelleen ja kysyä:


- Miksi kiusaamiseen on nykyään niin vaikea puuttua?

- Miksi haastavia oppilaita on nykyään niin paljon?
- Kuka tarjoaisi opettajille lisää koulutusta nykyteknologian käyttöön pedagogisesti ja tavoitteellisesti?
- Kuka lopettaisi leikkaukset opetuksesta ja kasvatuksesta, jotta opettajilla olisi paremmat mahdollisuudet tarjota kaikille Mateille ja Maijoille paremmat eväät kasvuun ja oppimiseen yhdessä muiden toimijoiden sekä perheiden kanssa.

Riittäisikö jo se suolaaminen? Olisiko aika palauttaa rakentava keskustelu, empatia ja toisen huomioiminen tähän aikaan?

perjantai 19. syyskuuta 2014

Yhtä koetta koko elämä?

Kyselin oppilailta (3.lk), miksi heidän mielestään kokeita pidetään. "Koska sitte tietää kuka on paras. Koska sitte tietää, kuka ei osaa. Koska open tarvii tietää, kuka tarvii tukiopetusta." Kysyin jatkoksi, kuka tietää miksi numeroita annetaan. "Koska siitä näkee onko hyvä vai huono. Koska siitä saa palkinnoksi rahaa." 

Seisoin siinä tarkistettu koepino kädessäni ja tulin surulliseksi. "Ei näin", ajattelin.

Kerroin oppilaille, ettei minua kiinnosta kuka on paras. Kerroin, ettei minun tarvitse tietää, kuka tarvitsee tukiopetusta. Kerroin, ettei kenenkään tarvitse saada hyvää numeroa kokeesta. 

Kerroin, että koemenestyksen sijaan kaikkien pitää oppia. Oppia tietämään itse, tarvitseeko lisää harjoitusta vai osaako jo riittävästi. Oppia huomaamaan, että osasi nyt enemmän kuin viimeksi. Oppia ymmärtämään, ettei aina tarvitse olla paras vaan riittää kun tekee oman parhaansa! 

Kerroin, ettei numero tee meistä hyviä tai huonoja. Kerroin, että numerosta maksaminen opettaa meitä tavoittelemaan numeroita, eikä se saa meitä välttämättä oppimaan.


Seisoin koepino kädessäni luokan edessä ja sumu hälveni silmistäni. Ei näin, ei enää. Marssin kopiohuoneeseen ja kopioin kokeet oppilaille niin, ettei yhtäkään pistettä tai numeroarviointia näkynyt. Vihreällä korostustussilla osoitin ne kohdat, joissa pitää vielä ajatella lisää ja valkoiseksi jäävälle kohdalle kirjoitin lyhyen, kannustavan ja ohjaavan sanallisen palautteen jokaiselle. Nitojalla niittasin itsearviointia varten valkoisen paperin, johon jokainen saa pohtia itse, missä onnistui hienosti ja mitä vielä pitäisi harjoitella.

Omaan itsearviointipaperiini kirjoitin: "Opin tänään uutta ja päätin, etten pidä enää kokeita vain kokeiden pitämisen takia. Osasin hienosti muuttaa omaa toimintaani ja aion arvioida jatkossa tarkemmin taitoani opettaa ja ohjata lapsia."

perjantai 22. elokuuta 2014

Ope ope! Saako oppia, vai pitääkö odottaa?

"Ope ope! Saanko laskea matikan kirjan loppuun nyt viikonloppuna?", kysyi innokas 3.-luokkalainen toisen kouluviikon perjantaina.

Olin antanut oppilailleni luvan edetä omaan tahtiin matematiikassa, joko parin kanssa, yksin tai pienissä ryhmissä. Olin suunnitellut, että laskemisen lomassa tietysti herkuttelisimme toiminnallisesti hoksaten ja yhdessä matikkamutkia suoristaen. Koska 3.-luokka alkaa kertausjaksolla, olin oppimisen päätavoitteeksi asettanut matematiikan sisältöjen lisäksi oman oppimistyylin tarkkailun ja oman oppijaidentiteetin tutkiskelun. Miten minä opin parhaiten? Kenen kanssa opin, vai opinko mielummin yksin. Opeparkki toimisi tietysti aina tarvittaessa apuna ja siihen saisi tulla koska vain. Olin ylpeä itsestäni ja ihaillen katselin kolmosiani, kun he innolla tarttuivat toimeen.

Olin varautunut tietysti siihen, että opiskelu etenisi yksilölliseen tahtiin. Hitaampia houkuttelisin etenemään nopeammin ja nopeille varaisin matikkapähkinöitä naposteltavaksi. Mutta että kahden kouluviikon jälkeen syksyn kirja valmiina… Hetkinen.

Pienen hetken seisoin hiljaa ja katsoin tuota innokasta oppijaa. Olisikohan se vähän liikaa? Hankalaa se ainakin olisi. Huono idea. Ei se voisi toimia. Innokas oppija seisoi hiljaa ja odotti vastausta. Mikä minä toisaalta olisin estämään tuota innokasta mieltä? Kuka minä olisin sanomaan, ettei saa oppia liian nopeasti? Ei kai minun omat itsekkäät syyni saisi johtaa siihen, että tuo valo oppijan silmissä sammuu tai into lopahtaa?

"Ole hyvä. Laske vaan. Katsotaan sitten yhdessä maanantaina, mitä olet oppinut", vastasin.
Voi, miten minä odotankaan nyt maanantaita! Ja niin odottaa toivottavasti myös hän, innokas mieli, valmiina oppimaan taas lisää!

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Jo joutui armas aika

Jo joutui armas aa-ai-ka jäi järjen hitunen. Kauniisti joka paa-aik-kaa koristaa kukkanen. Vaan siunausta ei saa nyt ääneen sanoa, ja perinteille lupaa pitää oikein anoa.
Taas linnut laulujaa-an-sa visertää kauniisti, myös eikö suomen kaa-an-sa nyt tämä riittäisi? Kun "herran kansa" loukkaa ei luojaa kiittää saa. Voi todistuksen antaa myös ilman laulantaa.

Tärkeä aihe keskustella. Tärkeä aihe ottaa kantaa. Mutta voi suomalaiset! Miksi me aina lähdemme kärjistämään? Miksi me aina tuhoamme kurkun, jos se on direktien mukaan liian käyrä?

Toivoisin todellista ja kiihkotonta keskustelua tähän maahan. Sellaista, joka oikeasti avaisi näkökulmia ja saisi ihmiset pohtimaan. Parantaako Suvivirren kieltäminen todella tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia? Pitääkö hiuksia halkoa?

tiistai 4. maaliskuuta 2014

Mummo versus welan!?

Atk, tvt, av, tv, dvd, omg, kvg, lol, evvk vai ihQ?

Siinäpä hyvä kysymys ja lähes jokaisen kasvattajan huulilla. Tietokoneet, tabletit, älypuhelimet, facet, meset ja whatsapit, kuka näistä enää tietää? Miten pysyä kärryillä, kun ei sinne ole kunnolla päässyt kyytiinkään ja menokin on jo täyttä laukkaa!?!?

Kaupunki harkitsee oppikirjatonta koulua, neulaa etsitään heinäsuovan sijaan internetistä, kirjat ostetaan ja luetaan iBookissa, parhaat suhteet solmitaan treffisivustoilla, ruoka tilataan online, kun relataan mennään offline, laskut maksetaan sähköisesti, asetukset viilataan manuaalisesti, joskus bootataan henkisesti, välillä nähdään face to face... Apua, nyt seis!

Kyllä ennen vanhaan oli asiat hyvin! Oli kynä ja paperi, oli vihamies ja kaveri, oli kunnon lankapuhelin ja numerot muistettiin ulkoa. Kirjat tuoksui kirjoilta, kaunossa oli koukerot paikallaan ja  sanat tavattiin niin kuin pitää: koo-ii-äs-kis-äs-aa-sa-kis-sa!

Vai oliko se hyvä, parempi, paras? Kultaako aika muistot? Sirkuttaako muutosvastarinta korvissa? Pelottaako? Hirvittääkö tämä kaikki? Jos uskaltaisi, osaisi, muistaisi, pystyisi, haluaisi, harjoittelisi ja oppisi, voisiko silloin ymmärtää paremmin? Uskaltaisiko tähänkin kehitykseen luottaa ilman uhkakuvia ja ehdottomuuksia? Katoaakohan se kynä ja paperi sittenkään koskaan? Korvaakohan se naamakirja sittenkään katsekontaktia?

Karkuun ei pääse, eikä kehitys pysähdy. Pelko haastaa oppimaan ja oppi lisää ymmärrystä. Lapset ja nuoret elävät jo tässä ajassa. Pyydetään heiltä apua ja opitaan toinen toisiltamme. He kyllä näyttävät, miten pädit ja chädit toimivat, näytetään me heille, kuinka tässäkin sähköisessä ajassa pätevät ne samat hyvät käytöstavat joita mummomme jo meille opettivat.

Minä ainakin olen innolla oppimassa uutta, mutta mummon oppeja en unohda koskaan!